Sain toimeksiannon kirjoittaa systemaattisen teologian opettajan näkökulmasta ajatuksia naisista ja naiseudesta. Kuten jokaisen mysteerin äärellä, on aluksi hyvä tunnustaa oma riittämättömyys ja otsikon törkeä huikentelevaisuus: mitä voisin sanoa naiseudesta tai naisista?
Mutta teologiaan olennaisesti liittyvä mysteeriluonne ei suinkaan ole maahan lyövää, tuntemattomuuden äärellä ahdistukseen ajavaa tunnottomuutta. Päinvastoin: itse tietysti tunnen useita naisia, eräitä myös rakastan. Niinpä voisin sanoa teologina tuntevani rakastamani ihmiset parhaiten, sillä tunnen heistä parhaiten heidän tuntemattomuutensa. Samoinhan on systemaattisen teologian jumalapuheen laita: mitä lähemmäksi pääsemme Jumalaa, sitä kaukaisemmaksi käyvät sanat ja sitä häilyvämmäksi käy vakaumus siitä että minä tunnen Jumalan. Ehkä onkin parempi sanoa, että naiset tuntevat sitä paremmin minut mitä enemmän heitä rakastan.
Edellä sanottu toki pätee kaikkiin ihmissuhteisiin ja sitä kautta rakentuu kristillinen ihmiskuva. Mutta onko kristinuskolla omaa naiskuvaa? Traditiosta, sen menneistä ja nykyisistä ilmauksista, on varmasti löydettävissä koko joukko kuvia. Kuvastojen äärellä teologikin helposti jähmettyy, alkaa vaellella tradition patsaspuistoissa ja pian huomata kulkevansa museossa maailman ja kirkon sijaan.
Pohtiessani naiseutta mieleen todellakin tulee aluksi helppoja ja opittuja vastauksia: tuon patsaspuiston nimikylttien ääneen lukemista ja mekaanista toistoa. Varhaiskirkon diakonissat, neitsyt Maria, naispyhät. Mutta naiseutta ei voi määritellä esimerkein (ja miksi pitäisikään, kyllähän uskon naiseuteen joka tapauksessa ilman että sitä pitää minulle todistaa). Kuitenkin jos uskon naiseuteen ja sen olemassaoloon jollakin tapaa sellaisenaan, luonnollisena (luotuna) ominaisuutena, jollakin tapaa ihmistä perustavasti määrittävänä asiana, niin tällöin minun täytyy myös uskoa miehuuteen ja sukupuolten jonkinlaiseen eroon.
Mikä tämä ero voisi olla? Totuus ei ehkä löydy historian ääripäistä: luomiskertomuksen kylkiluusta tai nykypäivän tasa-arvokeskusteluista. On selvää, ettei se myöskään löydy arvottamalla tuota eroa. On siis jälleen palattava tuntemattomuuden kentälle.
Kirkon dogmaattiseen perinteeseen ja kielenkäyttöön kuuluu erottamattomasti käsite ousia, eli jonkin asian luonto. Sana itsessään on feminiininen partisiippimuoto olla-verbistä einai. Luonto on jokaisen asian ominaisluonto, se mikä tekee hevosesta hevosen, miehestä miehen ja naisesta naisen. Lisäksi jokaiseen luontoon kuuluu tropos, tapa, jolla tuo luonto on olemassa. Tropos on siis se, mikä määrittää tietyn hevosen tapaa olla hevonen, toisin sanoen tuo tapa tekee tietystä hevosesta juuri tuon tietyn hevosen.
Sen pidemmälle semantiikkaan menemättä onkin mahdollista pohtia ousian pohjalta filosofis-teologista olemisen perusrakennetta. Oleminen on naisellisesti rakennettua. Mies siis osallistuu jo pelkällä olemassaolollaan, huolimatta siitä oliko kyseessä kalju, pitkä tai vaikkapa Koponen-niminen mies, olemisen mysteerin feminiiniseen olemiseen. Kirkon perinne liittää tähän ajatukseen myös Jumalansynnyttäjän toimintaan liittyvän määreen: Marian kohtu ”tuli taivaita avarammaksi” synnyttäessään ja kantaessaan Kristusta. Maailman ja uutta elämää, jopa jumalallista, synnyttävä, kasvattava ja kehittävä voima on naisen voimaa.
Tarkoitus ei ole pohtia kumpi on alkuperäisempi, mies vai nainen. Tarkoitus ei ole myöskään mystifioida naista tai korottaa mieheyttä sen rinnalla. Mutta absoluuttiseen tai neutraaliin ihmiskuvaan ortodoksinen ihmiskuva ei taivu. Kirkko ei ole demokraattinen laitos, vaan hierarkinen: pyhä järjestys. Ja jos pyhällä on jonkinlainen määritelmä, se olkoon Alexander Schmemannin: pyhä on jotain, mistä puuttuu kokonaan vertailun periaate.
Huomaan että olen onnistunut sanomaan paljon asioita sanomattomuudestani. Niinpä turvaudun samaan kieleen jota kristilliset teologit ovat käyttäneet alusta asti: oman riittämättömyytensä tunnustavaan runouden kieleen. Sen puutteissa korostukoon naisen ihmeellisyys.
Teksti: Ari Koponen
