Ristinkumartamisen sunnuntai
Suuren paaston 3. sunnuntai
Suuren paaston kolmantena sunnuntaina saavumme Ristinkumartamisen sunnuntaihin, joka on yksi niistä kolmesta kerrasta kirkkovuoden aikana, jolloin kirkkosalin keskelle kannetaan risti kumarrettavaksi ja kunnioitettavaksi. Samalla tämä sunnuntai merkitsee puoltaväliä paaston matkassa ja valmistautumisessa kohti Kristuksen ylösnousemisen juhlaa. Risti tuodaan kirkkosalin keskelle muistuttamaan meitä yhtäältä siitä mikä on valvomisemme ja rukouksemme perusta sekä ehtymätön voimanlähde, ja toisaalta siitä mikä on tai tulisi olla paastomme määränpää. Emme paastoa itseämme varten vaan antaaksemme itsemme muiden ihmisten ja heidän kauttaan Jumalan palvelemiseen, osoittaaksemme samaa rakkautta jota Jumala itse meitä kohtaan osoitti maan päällä eläessään. Siihen hän meitä käski, ja risti on siitä meille ikuisena merkkinä (Joh. 15:7-17). Tämän käskyn toteuttamalla kuolema ei ole meille enää kuolema, vaan saavutamme ylösnousemisen.
Ortodoksisessa perinteessä risti ei siis muistuta meitä ainoastaan Vapahtajan kärsimyksestä ja kuolemasta, vaan liittyy yhtä merkitsevästi myös Hänen ylösnousemukseensa. Israelin kansa juhlii muinoin Egyptin orjuudesta vapautumisen ja Punaisenmeren ylittämisen muistoksi פסח, pesaḥ -juhlaa, jonka pohjalle kristillinen pääsiäisjuhlakin aikoinaan rakentui. Juhlan englanninkielinen nimi ”passover” viittaa siihen, kuinka mekin vaellamme erämaiden halki kohti luvattua maata, Jumalan valtakuntaa. Paaston erämaiden jälkeen koittaa suuri ja vertaamaton pääsiäisjuhlan ilo, muisto siitä kuinka ihmiselämän erämaavaelluksen ja kärsimysten jälkeen koittaa ikuinen autuus ja lopullinen kuolemasta vapautuminen.
Risti keskellä kirkkoa on merkkinä kärsimyksistä ja kivuista, jotka ovat erottamattomasti läsnä ihmisen elämässä – ”jokaisella on oma risti kannettavanaan”, kuten tuttu sanonta kuuluu. Mutta risti on merkkinä myös siitä, kuinka Kristus kantoi aikoinaan oman ristinsä antautuen kuolemaan joka päästi meidät sen kahleista. Muinoin Jerusalemissa Golgatan kukkulalla luotiin uusi yhteys Jumalan kanssa, langenneen ihmisyyden ja todellisuutemme uudistuminen mahdollistui, ja ihmiskunta vapautettiin epätoivon vankilasta. Se ei tapahtunut mahdin, kunnian, vallan, pakon eikä voiman kautta, vaan hiljaisen alistumisen ja nöyrän rakkauden kautta. Ensimmäisessä lähetyskirjeessään korinttilaisille pyhä apostoli Paavali valaisee, millainen merkki risti on Jumalan rakkaudesta (luku 1, jakeet 18-31).
Risti on armon merkki josta toivo alkoi ja johon toivo päättyy. Sen luona ovat seisseet aikanaan Jumalansynnyttäjä Maria ja apostoli Johannes, kaikki Kirkon isät, marttyyrit ja muut pyhät, ynnä kaikki ihmiset jotka ristiä ovat kaikkina aikoina lähestyneet ja kumartaneet. Nöyrtykäämme ja kumartukaamme mekin tuon merkin juurella ja publikaanin tavoin pyytäkäämme armahdusta. Niin teki aikoinaan kuningas Daavidkin, joka kirjoitti lähes jokaisessa ortodoksisessa jumalanpalveluksessa kuultavan psalmin 51:
”Armahda minua, Jumala, Sinun suuresta armostasi, pyyhi pois minun syntini Sinun suuresta laupeudestasi…”
Miserere mei, Deus. Κύριε ελέησον. אדון רחם נא (Adon raḥem na) .